Syvällistä asiaa&pohdintaa

Muutaman päivän (oikeastaan melkeinpä kuukauden) ajan mietin viitsinkö kirjoittaa tämän julkisesti, mutta antaa mennä, kerranhan tässä eletään ;)

Vähän erilaista tekstiä, tosin myöskin samanlaista ja kertausta aiempiin.. Mutta suoraan omasta elämästäni vähän syvällisempää asiaa :D Tässä on asioita jotka on reilusti helpompi kirjoittaa, kuin puhua ääneen. Tosin mulle melkeinpä kaikki asiat on helpompi kirjoittaa. Aiemmin aina nuorempana kun olin äidin kanssa riidellyt, niin kirjoitin anteeksipyynnön pienen kertomuksen kera paperille ja jätin hänen paikalleen ruokapöydässä. Näin vältyin turhalta uudelta riidalta, jos olisin kiukkupäissäni alkanut selittämään muita asioita..

Mutta siis asiaan:

Olen miltei koko elämäni ajan elänyt urheillakseni. Taisin olla vain kolme vuotias, kun halusin aloittaa saman harrastuksen kuin isosiskoni – ja niinpä vanhempani ilmoittivat minut lasten yleisurheiluun (tempputenaviin tms.).

Alkuun inhosin sisätreenejä, mielestäni oli tyhmää treenata niin pienessä tilassa, ulkona oli paljon hauskempaa, ja niinpä kävinkin välillä vain ulkotreeneissä.

Kului vuosi, toinen, kolmas, viides – mennään suoraan nykyhetkeen (eli 15 vuotta myöhemmin). Harrastan edelleen yleisurheilua.

Vielä noin viisi-kuusi vuotta sitten päälajini oli hyppy- ja juoksupainotteinen. Ne, jotka tietävät että olen aiemmin panostanut hyppyihin – miettivät miksi olen vaihtanut niinkin eri lajiin kuin heittoihin.

Syy miksi vaihdoin ei ollut omani, vaan lääkärini antoi kaksi vaihtoehtoa ”urheilun lopetus kokonaan tai lajin vaihtaminen.” En ole ikinä sanonut, että lajin vaihto olisi ollut mitenkään helppoa, varsinkaan sen ikäisenä.

Mutta mistä kaikki alkoi? Miksi jouduin lopettamaan hypyt ja mikä on tilanne nyt?

Aiemmin yleisurheilu oli minulle vain harrastus – myöhemmin siitä tuli ns. elämän suola. Kun

pienenä tyttönä osallistuin ensimmäisiä kertojani kilpailuihin – olin ikionnellinen, kun tuloslistaa katsoessani en ollutkaan viimeinen. Pikkuhiljaa paransin, kehityin lajeissa ja pian olinkin jo 20 parhaan joukossa. Voi sitä ilon määrää kun pääsin ensimmäistä kertaa finaaliin. Tai kun junnukisoissa palkittiin kuusi parasta ja minä olin niiden kuuden parhaan joukossa. Sitä tunnetta kun viimein pääsin palkintopallille kolmen parhaan joukossa – ei pysty sanoin kuvailemaan.

--> Aiemmin en välittänyt kisasijoituksestani, myöhempinä aikoina kun itsellään on kova halu menestyä – pettyy kun ei onnistukaan.

Muistan miten outoa ja kamalaa oli, kun joku kaatui kisassa – loukkasi itsensä. Tai se, miten joku kaveri kertoi olleensa juuri tauolla kipeän polven takia. Olin onnellinen säästyttyäni niiltä vaivoilta.

--> Jos voisin palata tuohon aikaan, koputtaisin puuta kolmesti. Ehkä koska unohdin sen, niin olen nyt, 10 vuotta myöhemmin tässä tilanteessa ;)

Minä joka rakastan urheilua, sain muistaakseni ensimmäisen oikean urheiluvamman aitaviestissä kaaduttuani aidan päälle. Tämä oli vielä kaiken lisäksi seuramme uuden kentän avajaisissa. Olin reilu 10 vuotias.

Muutama vuosi myöhemmin kaaduin normaalissa viestissä vaihdon mennessä ns. päälle. Loukkasin sormen ja polven.

Myöhemmin lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni magneettikuvauksiin polven takia – se oli jännää ja ehkä myös hieman pelottavaa.

Tällä hetkellä en ole treenannut yhtäkään täysimittaista kautta ilman mitään vammaa. Sanotaanko, että noin viisi vuotta mennyt urheiluvammojen kanssa.. Ei ole mennyt kuukauttakaan ilman jotain vaivaa. Polven magneettikuvauksen jälkeen, on kuvattu peräti neljä täysin eri kehonosaa. lisäksi lukuisia röntgenkuvia.

Vuosina 2011–2013 olen käynyt kahdessa eri tähystysleikkauksessa.

Jossain vaiheessa luovuin jo toivosta, ja meinasin luopua unelmistani yleisurheilun suhteen.

Olin pettynyt itseeni, olin suuttunut siitä miksi kaikki vammat tulee minulle. En jaksanut enää lääkärikäyntejä, enkä jatkuvaa pelkoa treeneissä että jokin paikka hajoaa.

Soitin työharjoitteluni aikaan valmentajalleni, kerroin olevani yhtä rikki henkisesti kuin fyysisestikin. Ymmärsin tuolloin miten tärkeää on, että valmentajalla ja valmennettavalla on välit kunnossa (ei ainoastaan treeniasioita puhuttaessa, vaan myös muutenkin). En todennäköisesti kilpailisi yleisurheilussa enää, jos en olisi soittanut tuota puhelua.

--> Tämä tapahtui reilu vuosi sitten.

Kärsin edelleen vammoista. En tiedä kokonaan syytä näihin, ja mielessä usein pyörii edelleen kysymys ”miksi minä?” Mitään lääketieteellistä syytä näihin ei ole löytynyt.

Olen kuitenkin saanut positiivisen asenteeni takaisin. Olen päässyt jatkamaan myös toista lajiani (taekwondoa). Yhä mielessäni on pelko siitä, että jokin paikka menee rikki. Tälläkin hetkellä treenaan puolikuntoisena, en tiedä onko se tervettä, mutta näin on kuitenkin ollut jo pitkään. Leikattu olkapää vaivaa edelleen, selittämätön takareiden vamma on ollut läsnä miltei vuoden ja lisäksi helposti lukkiutuva nilkka tuottaa kipua silloin tällöin.

Viimeisimmän kesän piti olla viimeinen heittojen osalta jos tulosta ei synny – ei syntynytkään. Mutta asuinpaikan muuttuminen kesän loputtua toi jonkinlaisen uuden kipinän. En halua lopettaa vielä, sillä ehkä tuolla jossakin on joku joka osaa vastata kysymykseeni ”miksi minä?” En koe, että olisin kokeillut vielä kaikkea. En voi lopettaa unelmieni jahtaamista, ennen kuin tiedän kokeilleeni oikeasti kaikkea.

Kipuun tottuu, ilman särkylääkkeitä oppii elämään, kivun kanssa oppii treenaamaan.

Vaikkei se ehkä tervettä ole, niin näillä mennään! :)