Elämää :)

Olen pitkään jo harkinnut jonkinnäköistä ravintovalmennusta, ja nyt se harkitseminen on pikkuhiljaa muuttumassa teoiksi. Mulla ei ole periaatteessa mitään suurta ravinto-ongelmaa, en ole liian laiha tai liian lihava. Mutta koen, että ruokavalioni ei ole sopiva urheilijalle. Tiedän mitä teen väärin, ja tiedän jopa miten niitä pitäisi muuttaa. Koen kuitenkin ettei oma itsekurini riitä siihen, että saisin asian itsenäisesti hoidettua.

mums

Syön liian harvoin josta johtuu ikuinen makeanhimo. Karkkilakkoon en pystyisi, tai ehkä pystyisin, mutta silti söisin kaikkea muuta herkkua. Joidenkin mielestä on varmasti helppoa muuttaa tapojaan huomattuaan ne, minulle se ei ole niin yksinkertaista.

--> Myöhempi huomio: raportoin koko viime viikon jokaisena päivänä valmentajalleni syömiseni kuvien kera. Seuraavalla kerralla kun meen käymään kotosalla ja treeneissä, niin hän antaa mulle sellasen urheilijan ravitsemus-kirjan luettavaksi. Ja jos ei senkään jälkeen ala luistamaan ruoka-asiat, niin olen yhteydessä johonkin ammattilaiseen :)

Totta tuokin...

Sama juttu on ollut jo pitkään motivaation kanssa (moukarinheiton moti). Tiedän ehkä suunnilleen ongelman/-t. Mutta en kykene saamaan motivaatiota itsenäisesti takaisin. Jokin tuolla takaraivossa sanoo mulle, että mun ei edes kannata yrittää saada sitä takaisin. En tiedä miksi, mutta tämä on oikeasti todella hankala asia mulle. Ja toisaalta taas jokin sanoo, että motivaatio takaisin nyt tai ei koskaan. Olen kirjaimellisesti jonkinnäköisessä solmussa.

Ja tämä on syy miksi menin puhumaan urheilupsykologille. Olen saanut sieltä neuvoja, tsemppauksia, järkeviä ideoita yms. ja lisäksi sen, mitä itsekin olen sanonut: jos lopettaisin nyt yleisurheilun tai siinä kilpailemisen, niin se jäisi vähän niin kuin kesken. Koska mulla ei ole ollut sitä oikeata mahdollisuutta kisailla viime kesänä, tai treenata täysillä. Joten jos nyt olisi edessä kunnon kausi tai edes kunnon kisakesä, niin mun on pakko yrittää.

Ja vasta ensi kesän jälkeen, voin alkaa miettimään, että jospa taekwondosta tulisi se mun ykkösjuttuni.

Mulla oli tosiaankin viikon syysloma, ja sillä ajalla paljon aikaa miettiä asioita. Kävin treeneissä, ja kävin taekwondo treeneissä. Jotenkin vaan se ryhmähenki taekwondossa, ja se miten mulla ei tule olkapää oireita siellä, niin vahvistaa mun päätöstä siitä, että se on se mun juttuni.

Tämän takia se koukuttaakin:D

Syysloman aikana myöskin keksin itselleni kysymyksen maanantain urheilupsykologi käyntiä varten, eli treenaanko moukarinheittoa vain vanhasta tottumuksesta, vai treenaanko sitä oikeasti sen takia että haluan menestyä? Vai olisiko parempi alkaa treenaamaan sitä pelkästään treenausmielessä, ei välttämättä kilpailumielessä.

Olin kirjoittanut tämän paperille ylös, aikomuksenani näyttää se urheilupsykologilleni saman tien. Mutta jostain syystä en pystynytkään siihen heti, vaan melkein jätin kertomatta. Kunnes hän kysyi, että onko mulla jotakin mistä haluaisin vielä kysyä tai mitä haluaisin sanoa. Ja siinä vaiheessa ajattelin, että nyt tai ei koskaan ;) Ja niin sanoin sen, en välttämättä sanasta sanaan, mutta sanoin kuitenkin. Se muuten helpotti mieltä, että sain sanottua jollekulle ”ulkopuoliselle”, ja tuo taekwondo + moukarinheitto vastaus olikin jo ylempänä. Samalla nimittäin kerroin jo viime kesän päätöksestä, että se olisi viimeinen kesä. Mutta ei sitten sattuneista syistä ollutkaan viimeinen…

è Eli nyt mun on pakko saada jonkinlainen tavoite itselleni, koska jos mulla ei ole tavoitetta, niin siirryn koko ajan huomaamattani pikkuhiljaa taekwondon puolelle. Mutta jos mulla olisi kunnollinen tavoite, ja oikeasti pyrkisin siihen, niin silloin ihan varmasti myöskin pystyisin tsemppaamaan itseni ja treenaamaan kunnolla. Ongelma onkin se, että miten tsempata itsensä jos ei ole motivaatiota tarpeeksi?

Lisäksi motivaatiota ei yhtään helpota tällä hetkellä se, että mulla epäillään rasitusastmaa. Sitähän sanotaan, että jos lapsella/nuorella on allergioita, niin astmaan sairastuminen on vain ajan kysymys. Mulle allergialääkäri laittoi lähetteen tutkimuksiin, koska mainitsin, että mulla on ollut vähän kesän siitepölykauden kaltaisia oireita talvikauden treeneissä. Lääkäri sanoi, että onhan se hyvä tarkistaa… Ja kuten olen aiemmin sanonut, niin astman toteaminen selventäisi monia asioita, ja saisin todeta ettei mulla ole huono kunto, vaan ehkä se johtuu vain astmasta ;D no ei vaan, se ei ollut pää tarkoitukseni.

Mutta siis huomenna ovat tutkimukset edessä. Mietityttää vähän mikä on tulos. Kaikki aina sanovat, ettei kannata etukäteen stressata, mutta en osaa olla stressaamatta.

Sitten kouluasiaa… En ymmärrä miten vähän mulla on tunteja. Tämä jakso on ollut todella löysä, ensi jaksosta puhumattakaan. Tämän takia päätinkin ottaa itselleni yhden lisäkurssin, ja pääsinkin sinne mukaan, vaikka ilmoittauduin sinne myöhässä. Verkko-opinnosta kyse, eli sinne ilmeisesti pääsee sitten helpommin mukaan ilmoittautumisajan päätyttyäkin. J Ihan kiva kattoa millainen tuo verkko-opetus tulee olemaan! Ehkä sitten uskaltaa myöhemminkin ottaa enemmän verkkokursseja, ja jos taas se on todella vaikeaa, niin ehkä osaa välttää niitä:D Ja kyseessähän nyt siis Culture Tourism kurssi, joka käydään kokonaan englanniksi.

Taitaapi olla sama koulun jälkeen ;) tosin fb:n tilalla Netflix :'D

Syvällistä asiaa&pohdintaa

Muutaman päivän (oikeastaan melkeinpä kuukauden) ajan mietin viitsinkö kirjoittaa tämän julkisesti, mutta antaa mennä, kerranhan tässä eletään ;)

Vähän erilaista tekstiä, tosin myöskin samanlaista ja kertausta aiempiin.. Mutta suoraan omasta elämästäni vähän syvällisempää asiaa :D Tässä on asioita jotka on reilusti helpompi kirjoittaa, kuin puhua ääneen. Tosin mulle melkeinpä kaikki asiat on helpompi kirjoittaa. Aiemmin aina nuorempana kun olin äidin kanssa riidellyt, niin kirjoitin anteeksipyynnön pienen kertomuksen kera paperille ja jätin hänen paikalleen ruokapöydässä. Näin vältyin turhalta uudelta riidalta, jos olisin kiukkupäissäni alkanut selittämään muita asioita..

Mutta siis asiaan:

Olen miltei koko elämäni ajan elänyt urheillakseni. Taisin olla vain kolme vuotias, kun halusin aloittaa saman harrastuksen kuin isosiskoni – ja niinpä vanhempani ilmoittivat minut lasten yleisurheiluun (tempputenaviin tms.).

Alkuun inhosin sisätreenejä, mielestäni oli tyhmää treenata niin pienessä tilassa, ulkona oli paljon hauskempaa, ja niinpä kävinkin välillä vain ulkotreeneissä.

Kului vuosi, toinen, kolmas, viides – mennään suoraan nykyhetkeen (eli 15 vuotta myöhemmin). Harrastan edelleen yleisurheilua.

Vielä noin viisi-kuusi vuotta sitten päälajini oli hyppy- ja juoksupainotteinen. Ne, jotka tietävät että olen aiemmin panostanut hyppyihin – miettivät miksi olen vaihtanut niinkin eri lajiin kuin heittoihin.

Syy miksi vaihdoin ei ollut omani, vaan lääkärini antoi kaksi vaihtoehtoa ”urheilun lopetus kokonaan tai lajin vaihtaminen.” En ole ikinä sanonut, että lajin vaihto olisi ollut mitenkään helppoa, varsinkaan sen ikäisenä.

Mutta mistä kaikki alkoi? Miksi jouduin lopettamaan hypyt ja mikä on tilanne nyt?

Aiemmin yleisurheilu oli minulle vain harrastus – myöhemmin siitä tuli ns. elämän suola. Kun

pienenä tyttönä osallistuin ensimmäisiä kertojani kilpailuihin – olin ikionnellinen, kun tuloslistaa katsoessani en ollutkaan viimeinen. Pikkuhiljaa paransin, kehityin lajeissa ja pian olinkin jo 20 parhaan joukossa. Voi sitä ilon määrää kun pääsin ensimmäistä kertaa finaaliin. Tai kun junnukisoissa palkittiin kuusi parasta ja minä olin niiden kuuden parhaan joukossa. Sitä tunnetta kun viimein pääsin palkintopallille kolmen parhaan joukossa – ei pysty sanoin kuvailemaan.

--> Aiemmin en välittänyt kisasijoituksestani, myöhempinä aikoina kun itsellään on kova halu menestyä – pettyy kun ei onnistukaan.

Muistan miten outoa ja kamalaa oli, kun joku kaatui kisassa – loukkasi itsensä. Tai se, miten joku kaveri kertoi olleensa juuri tauolla kipeän polven takia. Olin onnellinen säästyttyäni niiltä vaivoilta.

--> Jos voisin palata tuohon aikaan, koputtaisin puuta kolmesti. Ehkä koska unohdin sen, niin olen nyt, 10 vuotta myöhemmin tässä tilanteessa ;)

Minä joka rakastan urheilua, sain muistaakseni ensimmäisen oikean urheiluvamman aitaviestissä kaaduttuani aidan päälle. Tämä oli vielä kaiken lisäksi seuramme uuden kentän avajaisissa. Olin reilu 10 vuotias.

Muutama vuosi myöhemmin kaaduin normaalissa viestissä vaihdon mennessä ns. päälle. Loukkasin sormen ja polven.

Myöhemmin lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni magneettikuvauksiin polven takia – se oli jännää ja ehkä myös hieman pelottavaa.

Tällä hetkellä en ole treenannut yhtäkään täysimittaista kautta ilman mitään vammaa. Sanotaanko, että noin viisi vuotta mennyt urheiluvammojen kanssa.. Ei ole mennyt kuukauttakaan ilman jotain vaivaa. Polven magneettikuvauksen jälkeen, on kuvattu peräti neljä täysin eri kehonosaa. lisäksi lukuisia röntgenkuvia.

Vuosina 2011–2013 olen käynyt kahdessa eri tähystysleikkauksessa.

Jossain vaiheessa luovuin jo toivosta, ja meinasin luopua unelmistani yleisurheilun suhteen.

Olin pettynyt itseeni, olin suuttunut siitä miksi kaikki vammat tulee minulle. En jaksanut enää lääkärikäyntejä, enkä jatkuvaa pelkoa treeneissä että jokin paikka hajoaa.

Soitin työharjoitteluni aikaan valmentajalleni, kerroin olevani yhtä rikki henkisesti kuin fyysisestikin. Ymmärsin tuolloin miten tärkeää on, että valmentajalla ja valmennettavalla on välit kunnossa (ei ainoastaan treeniasioita puhuttaessa, vaan myös muutenkin). En todennäköisesti kilpailisi yleisurheilussa enää, jos en olisi soittanut tuota puhelua.

--> Tämä tapahtui reilu vuosi sitten.

Kärsin edelleen vammoista. En tiedä kokonaan syytä näihin, ja mielessä usein pyörii edelleen kysymys ”miksi minä?” Mitään lääketieteellistä syytä näihin ei ole löytynyt.

Olen kuitenkin saanut positiivisen asenteeni takaisin. Olen päässyt jatkamaan myös toista lajiani (taekwondoa). Yhä mielessäni on pelko siitä, että jokin paikka menee rikki. Tälläkin hetkellä treenaan puolikuntoisena, en tiedä onko se tervettä, mutta näin on kuitenkin ollut jo pitkään. Leikattu olkapää vaivaa edelleen, selittämätön takareiden vamma on ollut läsnä miltei vuoden ja lisäksi helposti lukkiutuva nilkka tuottaa kipua silloin tällöin.

Viimeisimmän kesän piti olla viimeinen heittojen osalta jos tulosta ei synny – ei syntynytkään. Mutta asuinpaikan muuttuminen kesän loputtua toi jonkinlaisen uuden kipinän. En halua lopettaa vielä, sillä ehkä tuolla jossakin on joku joka osaa vastata kysymykseeni ”miksi minä?” En koe, että olisin kokeillut vielä kaikkea. En voi lopettaa unelmieni jahtaamista, ennen kuin tiedän kokeilleeni oikeasti kaikkea.

Kipuun tottuu, ilman särkylääkkeitä oppii elämään, kivun kanssa oppii treenaamaan.

Vaikkei se ehkä tervettä ole, niin näillä mennään! :)

Kuulumisia Jyväskylästä

Kuukausi Jyväskylän ammattikorkeassa opiskelua takana. Tähän asti on ollut helpompaa eikä niin raskasta kuin olin kuvitellut, joten todella positiivinen asia! :)
Tosin haluaisin kylläkin ihme ja kumma olla enemmän koulussa kuin nyt tällä hetkellä olen :D

Jyväskylä tuntuu jo ihan kodilta, nukun täällä paljon paremmin mitä olen aiemmin nukkunut.. Täällä ei siis tosiaankaan ole mitään mikä häiritsisi mun yöunia, vaikka tää onkin kerrostalo :D

Kouluun on matkaa melkein 5km, ja toistaiseksi oon mennyt pyörällä paitsi jos on ihan kaatamalla satanut tai tuullut ylivoimaisen paljon (9-->) :D alkuun pari mäkeä tuntui ihan liian ylivoimaiselta, mutta niihinkin on alkanut tottua, ja on tullut "Mun on pakko pyöräillä koko mäki, tää näyttää tyhmältä jos alan taluttaa kesken mäkeä" -fiilis x) joten tähän päivään asti olen myöskin pyöräillyt ne mäet ;)

Mulla on ollut aikaa käydä taekwondo treeneissä, ja täällä on oikeesti todella mukavia treenaajia! :) Ja valmentaja myös. Olin oikeen yllättynyt miten hyvin mut otettiin samantien mukaan treeniporukkaan! Kisoihinkin mua yritetään suostutella, katotaan..katotaan.. =D

Moukarivalmennuskin on vihdoinkin jotakuinkin selvillä! :) Tapaan valmentajan ensi viikolla, ja katellaan treenikuvioita ja mun aiempia treenejä, ja rupatellaan kaikkea. Ja käydään vähän salilla treenailee.. Innolla odotan. Tuntuu, että vihdoinkin alkaa palaset loksahtelemaan paikoilleen näidenkin treenien kannalta!=)

Liityin myöskin keski suomen urheiluakatemiaan, koska tällä tavoin pystyn treenaamaan periaatteessa kaikkein edullisimmin ja kaikkein parhaimmissa olosuhteissa. Saan tietyllä vuosimaksulla treenata ihan miten usein tahansa Hipposhallissa, monitoimitalon kuntosalilla, uimassa käydä yms. Lisäksi ilmainen urheilupsykologi kolmesti. Ja lääkärin konsultaatiovastaanotto pitäisi myös tässä jossain vaiheessa tulla ohjelmaan :) sitten on lisäksi vielä jotain perusverenkuvia ja muita lähinnä kestävyysurheilijoille tarkoitettuja testejä.

Tuosta urheilupsykologista sen verran, että mä olin skeptinen aluksi (onkohan oikea sana edes), ja en jotenkin ajatellut, että tuun ikinä edes sinne varaamaan aikaa. Koska tuntuu oudolta mennä puhumaan treeniasioista jonkun tuntemattoman kanssa, ja toi psykologi sanana vähän ehkä myös jännitti mua. Vaikkei se ole tavallaan samanlainen kuin normaali psykologi, niin se on kuitenkin samanlainen jollain tapaa.. :D
Mulla tulee lähinnä psykologeista mieleen Amerikkalainen leffa, jossa "potilas" makaa sohvalla ja psykiatri istuu jossain nojatuolissa. Tuli myös Hannibal sarja mieleen :'D kauheeta.
--
Se ei todellakaan ollut sellaista.
Mä tosiaankin siis uskaltauduin lähettämään toiselle näistä asiantuntijoista viestiä ja myöhemmin hän sitten soitti mulle ja varattiin aika ja näin pois päin.
Mun aikani oli maanantaina, ja mä olen oikeesti positiivisesti yllättynyt. Mulla tuli oikeen kunnon inspiraatio siitä, ja sain vastaukset asioihin joita olen miettinyt. Ja toisaalta taas sain lisää vaihtoehtoja ja pohtimisen aiheita asioihin joiden ajattelin olevan melkeinpä menetettyjä tapauksia.

Se miksi mä nyt sitten varasin sen ajan, oli se miten yksi jo vuoden keski-suomen urheiluakatemiassa mukana ollut urheilija sanoi jotakuinkin näin: "Käyttäkää nyt näitä palveluita mitä saatte. Menkää urheilupsykologille ennen kuin teillä on ongelma, menkää kun tuntuu siltä että kaipaatte jossakin juteltavaa jotain selvennettävää, koska jossain vaiheessa siitä saattaa tulla ongelma. Ja silloin saattaa olla liian myöhäistä."
Ja koska no mullahan on ollut ongelmia motivaation kanssa, eikä se oikein edelleenkään ole "täydellinen", niin päätin mennä juttelemaan jos saisin jotain vinkkejä. Ja sainhan mä.
Niitä nyt ainakaan sen verran enempää aukaisematta..
Näitä kertoja on siis maks. kolme (ilmaista), ja mä sitten sovin jo seuraavasta käynnistä, kun jäi niin positiivinen kuva! :)

Kävin myös täällä viimeinkin hierojalla, jota pitkäaikainen fysioterapeuttini mulle suositteli ja siitäkin positiivisesti yllättynyt! Vielä parempi on, että tää hierontapaikka sijaitsee puolessa välissä matkaa koululle ja kotiin, eli voin mennä ennen kouluakin (y) tai koulun jälkeen, tai ei koulupäivänä ;)

Tältä erää lopettelen kirjoituksen tähän, ja jatkan mahdollisimman pian! :) Ehkäpä jo huomenna illalla, tai sitten sunnuntaina..